Ajatuksia isänmaalisuudesta
On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat kunnioittaa aiempia sukupolvia ja heidän saavutuksiaan. Jokaisessa maassa on tarve kertoa itselleen tarinaa, joka antaa juuret ja oikeutuksen olla tässä. Suomessa tarina kiertyy helposti sotien, jälleenrakennuksen ja niukkuudessa tehdyn työn ympärille. Se on osa yhteistä historiaamme, eikä siitä tarvitse vaieta.
Mutta se, mitä en ymmärrä, on tapa, jolla usein käytetään sotiemme veteraanien ja Lottien saavutuksia korostamaan itseään, asettumaan toisten yläpuolelle, sen sijaan että keskityttäisiin heidän todellisiin panoksiinsa. Jos todella haluaisimme kunnioittaa heidän tekemäänsä työtä, emme tekisi heistä symboleja, joita käytetään oikeuttamaan suvaitsemattomuutta, kulttuurista ahdasmielisyyttä tai maailman yksinkertaistamista viholliskuviin.
Veteraanit ja Lotat eivät taistelleet nationalismin tai sulkeutuneisuuden puolesta. He taistelivat, koska heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa ja koska he halusivat turvata toisilleen jonkinlaisen elämän mahdollisuuden. Rintama pysyi pystyssä vain siksi, että ihmiset pitivät toisistaan huolta. Se ei ollut yksilöiden voitto, vaan yhteisön selviytymistä.
Suomalaisessa keskustelussa nostetaan usein esiin vain veteraanit ja Lotat jäävät helposti sivurooliin tai kokonaan varjoon. Todellisuudessa rintama olisi romahtanut ilman heidän työtään huoltoa, hoivaa, logistiikkaa, ruokaa, viestintää ja turvallisuuden ylläpitämistä. Tämä näkymätön työ on edelleen yhteiskunnan perusta, mutta sen arvoa harvoin tunnustetaan.
Historia kirjoitetaan aina jonkun näkökulmasta. Suomessa se on pitkään kirjoitettu niin, että maskuliininen sankarimyytti korvasi yhteisöllisen todellisuuden. Siksi isänmaallisuudesta tuli samalla kertaa kapea ja äänekäs. Minulle isänmaallisuus on nimenomaan sitä hiljaista työtä, joka näkyy vain silloin kun sitä ei enää tehdä.
Siksi tuntuu ristiriitaiselta, että he, jotka huutavat kovimpaan ääneen olevansa isänmaallisia, ovat usein ensimmäisiä valmiita tuhoamaan juuri sen, mikä Suomessa on arvokkainta luonnon, kulttuurin, tutkimuksen, yhteisöt, kielen ja ympäristön, jotka muodostavat tämän maan ytimen. Isänmaallisuus ilman maata on pelkkää ornamenttia ja iskulauseita. Jos mitään ei jätetä jälkipolville, mitä isänmaata silloin kuvitellaan puolustettavan?
Ja samaan aikaan 612-kulkueen ja sen laitamilla liikkuvien puheissa toistuu yksi asia pelko maahanmuutosta. Suuret ihmismassat rajalla. Turvapaikanhakijat. Väitetty uhka suomalaiselle kulttuurille. Harva kuitenkaan huomaa, että fossiilitalous tuottaa juuri ne kriisit, jotka ajavat ihmisiä liikkeelle. Monien sotien syyt kytkeytyvät öljyyn, sen hallintaan ja taloudellisiin vaikutuksiin, ja ilmastokriisi kiihtyy polttomoottoreiden pyöriessä. Pohjoisen kulutus kuluttaa etelän elinkelpoisuutta, maata, vettä ja turvallisuutta.
Jos todella pelkää maahanmuuttoa, on äärimmäisen epäloogista ajaa metriäkään fossiilisilla polttoaineilla. Jokainen litra, joka poltetaan, tuhoaa jonkun toisen elinympäristöä ja vahvistaa niitä prosesseja, jotka pakottavat ihmisiä liikkeelle. Pelko ei ole syntynyt ulkopuolisesta uhasta, vaan se on käännetty katse pois sisäisestä vastuusta.
Mutta pelon rinnalla näkyy myös erikoinen ilmiö häpeä omasta kulttuurista. Joskus mietin, miksi me häpeämme omaa kulttuuriamme niin paljon, että kuvittelemme sen olevan jotain, mitä pitää vartioida eikä jakaa. Että emme uskalla yksinkertaisesti elää sitä heidän kanssa, jotka tulevat tänne rakentamaan omaa tulevaisuuttaan. Kulttuuria ei opita kirjoista tai viranomaisohjeista, vaan kanssakäymisestä ja tavasta olla toistemme kanssa, tavasta puhua, tehdä, auttaa ja juhlia.
Siksi onkin ironista, että he, jotka huutavat olevansa “suomalaisten arvojen puolustajia”, näyttävät pelkäävän eniten sitä, että kulttuuri oikeasti kohtaa muita kulttuureja. Jos toinen otetaan vastaan nyrkit pystyssä, mitä voi odottaa vastaukseksi?
Jos me oikeasti uskoisimme omaan kulttuuriimme, meidän ei tarvitsisi piiloutua sen taakse. Me vain eläisimme niin kuin sanomme olevamme tasa-arvoinen, kulttuurillisesti rikas valtio, tutkimuksen ja kehityksen kärki maita ja kutsuisimme muutkin osaksi sitä ilman pelkoa, että identiteettimme voisi murtua kosketuksesta tai vuorovaikutuksesta.
Isänmaallisuus ei ole rajan vetämistä ihmisten välille. Se on vastuun kantamista rajoista riippumatta. Se on ajatus siitä, että jos me haluamme säilyttää tämän maan tuleville sukupolville, meidän on kohdattava toisemme ihmisinä, ei uhkina. Isänmaallisuus on solidaarisuutta ei vain omia “meikäläisiä” kohtaan, vaan kaikkia kohtaan, jotka jakavat tämän maan, nyt tai tulevaisuudessa.
Isänmaallisuus, sellaisena kuin sen itse ymmärrän, ei ole sulkeutumista maailmalta. Se on vastuun tunnistamista sitä, että omilla valinnoilla vaikutetaan toisten elämään, myös heidän, jotka ovat kauempana kuin näköetäisyys tai rajojen ulkopuolella. Olen oppinut isänmaallisuuden sodassa palvelleilta isovanhemmiltani. Mutta se, mitä heiltä opin, ei ollut sankaruutta, vaan solidaarisuutta, halua varmistaa, että ketään ei jätetä, että ihmiset selviävät yhdessä ja että tulevaisuus rakentuu hoivasta, ei vallasta. Isänmaa ei ole maa ilman ihmisiä, eikä ole ihmisiä ilman maata.
Se on voi olla erilaista isänmaallisuutta kuin se, jota nykyiset äänekkäimmät “patriootit” yrittävät kaupata. Heidän isänmaallisuutensa tuntuu enemmän performanssilta kuin perinteeltä, enemmän uhkakuvia kuin tulevaisuuden rakentamista.
Lopulta kysymys on yksinkertainen Jos emme suojele luontoa, jolla me elämme, mitä tästä maasta jää? Jos emme pidä huolta toisistamme, keitä varten isänmaa on? Ja jos emme ajattele tulevia sukupolvia, mitä isänmaata muka puolustamme?
Isänmaallisuus ei ole rituaali, maski tai marssi. Se on valinta tehdä tästä paikasta sellainen, jossa sekä me että he, jotka tulevat jälkeemme, voivat elää. Ei siksi, että se on velvollisuus, vaan siksi, että kaikki muu olisi häpeää heille, joiden perintöä käytetään, mutta harvoin ymmärretään.