Halpa bensa, suljetut rajat ja perussuomalaisten ristiriitainen todellisuus
Perussuomalaisten poliittinen linja nojaa kahteen toistuvaan väitteeseen maahanmuutto on ongelma, ja polttoaineen hinnan on oltava alhainen, jotta “tavallinen ihminen” pääsee töihin ja arki pysyy mahdollisena. Molemmat esitetään järjen ja realismin nimissä. Tarkemmin tarkasteltuna ne ovat kuitenkin keskenään ristiriidassa ja lopulta myös taloudellisesti ja ekologisesti kestämättömiä.
Yksi keskeisimmistä ongelmista on se, että ilmasto, energia ja muuttoliike käsitellään perussuomalaisten puheessa täysin erillisinä ilmiöinä, vaikka todellisuudessa ne ovat tiukasti kytköksissä toisiinsa. Kun väitetään, että “Suomen päästöt ovat vain pari prosenttia maailman päästöistä”, annetaan ymmärtää, ettei suomalaisella kulutuksella ole todellista merkitystä. Tämä on harhaanjohtavaa.
Suomi ei ole suljettu järjestelmä. Me emme tuota öljyä, emme kaasua, emmekä suurinta osaa energiasta tai kulutustavaroista itse. Kulutamme sitä, minkä joku muu tuottaa. Kun Suomessa tankataan halpaa polttoainetta, sen ympäristövaikutukset eivät näy täällä, vaan siellä missä raaka-aineet tuotetaan ja jalostetaan.
Usein unohdetaan myös se, että Suomen päästöt ovat suhteettoman suuret väkilukuun ja kokoomme nähden. Jos päästöt suhteutettaisiin aidosti väestömäärään ja kokoomme, niiden pitäisi olla murto-osa nykyisestä. Se, että suuret valtiot kuten Kiina ja Yhdysvallat tuottavat absoluuttisesti enemmän päästöjä, johtuu pitkälti siitä, että niissä valmistetaan suuri osa maailman tavaroista. Osa niin sanotuista “Kiinan päästöistä” on todellisuudessa eurooppalaista ja suomalaista kulutusta, joka näkyy tilastoissa väärässä paikassa. Päästöt syntyvät siellä, missä tuotanto tapahtuu, mutta kysyntä syntyy täällä, eikä vastuu katoa sillä perusteella, että vaikutukset näkyvät rajojen ulkopuolella.
Kun tätä taustaa vasten sanotaan, ettei Suomen toimilla ole merkitystä, sivuutetaan kokonaan se, että juuri korkean kulutuksen mailla on suurin vastuu. Meillä on ostovoimaa, vaihtoehtoja ja vaikutusvaltaa ja siksi myös velvollisuus tarkastella omaa rooliamme.
Tässä kohtaa ilmastopolitiikka ja maahanmuutto kietoutuvat toisiinsa. Kun energiankulutus kiihdyttää ilmastonmuutosta, se heikentää elinolosuhteita erityisesti niillä alueilla, joista raaka-aineet tulevat. Kuivuus, ruokapula ja konfliktit eivät synny tyhjästä. Kun elinympäristöt käyvät kestämättömiksi, ihmiset liikkuvat. Tämä ei ole ideologiaa vaan todellisuutta.
On ristiriitaista vastustaa maahanmuuttoa ja samalla puolustaa politiikkaa, joka lisää sen juurisyitä.
Sama ristiriita näkyy polttoainekeskustelussa. Halpaa bensaa perustellaan työssäkäynnillä ja arjen helpottamisella, mutta sivuutetaan se tosiasia, että hinnalla on aina vaikutus kulutukseen. Kun jokin on halpaa, sitä käytetään enemmän. Halpa polttoaine ei tue vain välttämättömiä työmatkoja, vaan lisää myös tarpeetonta ajoa ja kokonaiskulutusta.
Tilanne muuttuu vielä ongelmallisemmaksi, kun tarkastellaan työmatkakustannuksia. Perussuomalaiset ovat vastustaneet työmatkavähennysten omavastuun alentamista sillä perusteella, että jokaisen tulisi itse vastata työssäkäynnin kustannuksista. Työmatka on nähty yksilön omana valintana ja vastuuna.
Samaan aikaan puolue on kuitenkin vaatinut polttoaineen hinnan alentamista, jotta ihmisillä olisi varaa tankata ja käydä töissä.
Tässä on ilmeinen ristiriita.
Jos työssäkäynnin kustannukset kuuluvat yksilölle, miksi polttoaineen hintaa pitäisi laskea yhteiskunnan kustannuksella? Ja jos taas katsotaan, että työn vastaanottamisen täytyy olla taloudellisesti mahdollista, miksi tätä ei tueta suoraan ja kohdennetusti työmatkavähennyksillä, vaan epäsuorasti polttoaineen hinnan kautta?
Lisäksi halvan polttoaineen malli siirtää kustannuksia muualle yhteiskuntaan. Kun bensan hintaa lasketaan:
– päästöt kasvavat
– terveyshaitat lisääntyvät
– infrastruktuuri kuluu nopeammin
– kustannukset kasaantuvat tulevaisuuteen
Nämä kustannukset eivät katoa minnekään. Ne maksetaan myöhemmin veroina, ympäristövahinkoina, sosiaaliturvamenoina ja heikentyneenä elämänlaatuna. Kun halpa polttoaine lisää päästöjä, terveysongelmia ja alueellista eriarvoisuutta, kasvaa samalla myös tarve sosiaaliturvalle, terveydenhuollolle ja muille korjaaville järjestelmille.
Ongelmana on, että nämä kustannukset hajautuvat niin laajalle, että niiden yhteyttä polttoaineen hintaan on vaikea hahmottaa. Kun maksu ei näy suoraan pumpulla, vaan myöhemmin veroissa, tukimenoissa ja palveluiden kuormituksessa, sen vaikutus jää helposti näkymättömäksi. Mutta se, että kustannusta on vaikeampi nähdä, ei tarkoita etteikö se olisi todellinen.
Halpa bensa ei siis ole halpaa, se on vain rahoitettu monella eri tavalla.
Silti samaan aikaan edellytetään, että ihmiset käyvät töissä myös syrjäisillä alueilla ja pitkien välimatkojen päässä, usein matalapalkkaisissa tehtävissä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että yksilön odotetaan kantavan liikkumisen kustannukset itse, mutta yhteiskunnan ei haluta osallistuvan niihin järkevällä ja kohdennetulla tavalla. Samalla yhteiskunta kuitenkin osallistuu kustannuksiin epäsuorasti ympäristöhaittojen, sosiaaliturvamenoina, terveysmenojen ja kasvavien infrastruktuurikulujen kautta. Kustannuksia ei siis vältetä, vaan ne vain siirretään toiseen paikkaan ja toiseen aikaan.
Tämä ei ole realistista työpolitiikkaa. Se on ristiriitainen yhdistelmä yksilön vastuuta ja kollektiivista tukemista valikoivasti ja epäjohdonmukaisesti.
Myös maaseutu nostetaan usein perusteluksi halvalle polttoaineelle. Todellisuudessa maaseutu ei hyödy halvasta bensasta, vaan vakaista palveluista, toimivasta infrastruktuurista ja elinvoimaisesta paikallistaloudesta. Halpa polttoaine ei rakenna näitä, vaan ylläpitää riippuvuutta järjestelmästä, jossa vaihtoehtoja ei ole.
Jos maaseutua haluttaisiin aidosti tukea, panostukset kohdistettaisiin:
– toimiviin liikenneratkaisuihin
– paikalliseen tuotantoon
– alueelliseen elinkeinoon
– energiaratkaisuihin, jotka jäävät paikalliseen omistukseen
Ei yleiseen kulutuksen tukemiseen, joka valuu ulos kotimaisesta taloudesta.
Tässä yhteydessä jää usein huomaamatta vielä yksi keskeinen asia työmatkojen kustannukset vaikuttavat suoraan siihen, kuinka paljon ihmisille jää rahaa käyttää paikallisiin palveluihin. Kun polttoaine on halpaa, sitä myös kulutetaan enemmän ja kokonaisuutena yhä suurempi osa tuloista kuluu liikkumiseen.
Kun merkittävä osa tuloista valuu polttoaineeseen ja työmatkoihin, se on pois muusta kulutuksesta kuten kahviloista, kaupoista, kulttuurista, korjauspalveluista ja muusta paikallisesta elinkeinosta. Raha, joka kuluu tankkiin, ei kierrä paikallistaloudessa samalla tavalla kuin raha, joka käytetään palveluihin.
Tämän vuoksi halpa polttoaine ei tue paikallistaloutta, vaan päinvastoin kaventaa sitä. Se ohjaa rahavirtoja ulkomaille ja heikentää paikallisten yritysten toimintaedellytyksiä samalla kun työssäkäyvän arki kallistuu kokonaisuutena.
Hyvin kohdennettu työmatkatuki toimii päinvastoin. Kun työssäkäynti ei vie kohtuutonta osaa tuloista, ihmisille jää rahaa käytettäväksi omalla paikkakunnalla. Tämä vahvistaa palveluiden kysyntää, tukee yritystoimintaa ja parantaa alueiden elinvoimaa. Tässä mielessä työmatkakulujen tukeminen ei ole menoerä vaan investointi paikallistalouteen.
Halpa bensa ei tee tätä. Polttoaineeseen käytetty raha valuu ulkomaille, kun taas palveluihin käytetty raha jää kiertämään Suomeen.
Sama lyhytnäköisyys näkyy turpeen puolustamisessa. Turvetta pidetään kustannustehokkaana ratkaisuna, vaikka sen päästöt suhteessa tuotettuun energiaan ovat poikkeuksellisen suuret. Kyse ei ole tehokkaasta energiantuotannosta vaan poliittisesta kompromissista, joka sitoo resursseja menneeseen sen sijaan, että niitä ohjattaisiin kestäviin ratkaisuihin.
Halpa energia ei ole automaattisesti järkevää energiaa. Kotimaisuus ei tee tehottomuudesta hyväksyttävää.
Lopulta perussuomalaisten linjassa toistuu sama perusristiriita: vastustetaan ilmiöitä, joita oma politiikka synnyttää ja kiihdyttää.
Vastustetaan maahanmuuttoa, mutta lisätään sen juurisyitä. Vastustetaan ilmastotoimia, mutta kasvatetaan päästöjä. Väitetään puhuvan tavallisen ihmisen puolesta, mutta kavennetaan tavallisten ihmisten todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Kannatetaan äänekkäästi yhtenäiskulttuuria, mutta levitetään yhteiskuntaan polarisaatiota.
Yhtenäiskulttuurista puhuttaessa ohitetaan usein keskeinen ristiriita. Se, millä tavalla perussuomalaiset itse suhtautuvat erimielisyyteen ja moninaisuuteen. Yhtenäiskulttuuria perustellaan yhteisellä arvopohjalla ja yhteiskuntarauhalla, mutta käytännössä puolueen retoriikka nojaa usein vastakkainasetteluun, leimaamiseen ja tarkoitukselliseen provosointiin. Samalla vihapuhe kuitataan sananvapaudella, vaikka se tosiasiassa heikentää juuri niitä edellytyksiä, joille mikään toimiva yhteiskunta voi rakentua.
On ristiriitaista vaatia yhtenäisyyttä, mutta suhtautua torjuvasti niihin, jotka eivät puhu, näytä tai ajattele samalla tavalla. Yhtenäiskulttuuri ei voi syntyä pakottamalla tai sulkemalla ulos, vaan vain silloin, kun erilaiset ihmiset voivat elää rinnakkain ilman jatkuvaa leimaamista. Jos poliittinen keskustelu perustuu toisten ihmisarvon kyseenalaistamiseen tai heidän kokemustensa vähättelyyn, ei synny yhteisöllisyyttä vaan vastakkainasettelua.
Erityisen ristiriitaiseksi tämä muuttuu silloin, kun samaan aikaan vedotaan sananvapauteen puolustettaessa loukkaavaa tai halventavaa kieltä, mutta ollaan valmiita rajoittamaan tai hiljentämään keskustelua silloin, kun se koskee omalle ideologialle epämieluisia aiheita. Tällöin sananvapaudesta tulee väline, ei periaate. Se ei ole kaikille kuuluva oikeus, vaan keino puolustaa omaa asemaa.
Yhtenäiskulttuuri, joka perustuu pelkoon, vaientamiseen tai ulossulkemiseen, ei ole yhtenäiskulttuuria lainkaan. Se on haurasta, pakotettua ja altista hajoamaan heti, kun ihmiset eivät enää suostu mukautumaan. Toimiva yhteiskunta taas edellyttää kykyä sietää erimielisyyttä, käydä keskustelua ilman leimaamista ja hyväksyä se, että suomalaisuus ei ole yhdenmukainen muotti vaan monimuotoinen todellisuus.
Halpa bensa ei ole ratkaisu. Se on lykkäys ja lasku kasvaa koko ajan.
Nämä kustannukset eivät katoa minnekään. Ne maksetaan myöhemmin veroina, ympäristövahinkoina, sosiaaliturvamenoina, terveysmenoina ja heikentyneenä elämänlaatuna. Halpa bensa ei siis ole oikeasti halpaa, se on vain eri tavalla rahoitettua. Öljyllä on aina todellinen hinta, ja se maksetaan aina, joko tankilla tai välillisesti muuta kautta.
Tämä ei poikkea muusta yhteiskunnallisesta kustannusrakenteesta. Esimerkiksi terveydenhuollossa yksittäinen hoito maksaa suunnilleen saman verran Suomessa ja Yhdysvalloissa. Ero ei ole hinnassa vaan siinä, kuka maksaa. Yhdysvalloissa lasku kaatuu suoraan potilaalle, Suomessa se jaetaan verovaroin. Mutta itse kustannus ei katoa mihinkään.
Sama pätee polttoaineeseen. Halpa bensa ei poista kustannuksia, vaan siirtää ne toisaalle ympäristöön, terveyteen, sosiaaliturvaan, infrastruktuuriin ja tuleville sukupolville. Joku maksaa aina. Kysymys on vain siitä, maksetaanko se rehellisesti nyt vai epäsuorasti myöhemmin.
Jos tavoitteena on kestävä yhteiskunta, turvallinen tulevaisuus ja toimiva talous, politiikan on kyettävä katsomaan kokonaisuutta eikä vain hintaa pumpulla.