Tämä ei ole poikkeus.
Tämä ei ole poikkeus. Tämä on järjestys.
Väkivalta ei ole tässä maailmassa häiriö, vaan toimintatapa. Se ei riko järjestystä, vaan ylläpitää sitä. Se ei ole merkki siitä, että jokin on mennyt pieleen, vaan siitä, että koneisto toimii niin kuin sen on tarkoitus.
Kuolema ei tule kaaoksena. Se tulee säädeltynä.
Apu ei lopu räjähdykseen, vaan viivästykseen. Nälkä ei ala huudolla, vaan paperilla. Kokonainen yhteisö voidaan ajaa elinkelvottomuuteen ilman että yksikään käsi näyttää likaiselta. Kaikki tapahtuu oikein, perustellusti, järjestyksessä. Juuri siksi se on niin vaikea pysäyttää.
Sama logiikka toistuu eri mittakaavoissa.
Kun kokonainen lauma poistetaan, se ei ole tappamista vaan hallintaa. Kun elävä olento määritellään ongelmaksi, sen hävittäminen ei ole julmuutta vaan ratkaisu. Kun väkivalta tapahtuu kodissa, sekin selitetään: stressillä, mustasukkaisuudella, rakkaudella, syyllä joka löytyy aina heikommasta. Valta ei tarvitse raivoa. Valta tarvitsee oikeutuksen.
Pahin ei ole julmuus. Pahin on se, kuinka hyvin se on järjestetty.
Kaikki tapahtuu kielellä, joka ei kosketa ihoa. Huoli ilmaistaan, mutta mitään ei muuteta. Lait mainitaan, mutta niitä ei noudateta. Vastuu hajautetaan niin moneen osaan, ettei kukaan kanna sitä kokonaan. Jokainen yksittäinen teko näyttää pieneltä. Kokonaisuus on murskaava.
Ja jotta tämän keskellä voisi elää, väkivalta on tehty siedettäväksi.
Sitä ei vain harjoiteta, sitä kulutetaan. Väkivallasta on tehty viihdettä: sarjoja, elokuvia, klippejä, pelejä, uutiskuvia, jotka noudattavat samaa dramaturgiaa kuin fiktio. Kärsimys muuttuu rytmiksi, ruumis juonielementiksi, tappaminen tutuksi kaareksi. Mitä enemmän tätä katsotaan, sitä vähemmän hermosto reagoi.
Viihde ei ole pakoa väkivallasta. Se on siedätyshoitoa.
Kun todellinen nälkä pitkittyy, se ei enää revi samalla tavalla. Kun todelliset ruumiit kasaantuvat, ne alkavat muistuttaa kuvia. Kun todellinen sota etenee, se näyttää tutulta, jonka kulku on jo opittu. Joltakin, jonka äärellä voi jatkaa syömistä. Ja me syömme.
Pidämme itsemme hengissä väkivallan seurauksilla. Ruoka, energia, turvallisuus, hyvinvointi. Mikään näistä ei ole irti tästä järjestyksestä. Elämä täällä nojaa kuolemaan muualla. Mukavuus rakentuu etäisyydelle. Se, että arki jatkuu, edellyttää että joku toinen ei selviä. Tämä ei ole moraalinen poikkeama, vaan rakenteellinen ehto. Siksi tämä ei tunnu enää järkyttävältä vaan uuvuttavalta. Yksittäiset uutiset eivät riko todellisuutta, ne lukittuvat toisiinsa. Sama kaava, eri mittakaava. Sama kieli, eri ruumiit.
Tämä ei ole kertomus yksilöstä. Tämä on kuvaus maailmasta, jossa väkivalta on normalisoitu, hallinnoitu ja tehty katsottavaksi, jotta sen kanssa voi elää ja jotta sitä ei tarvitsisi pysäyttää.
Tämä ei ole poikkeus. Tämä on järjestys.